Omenarupi tykkää sateisesta kesästä

Meillä on kaksi satoa tuottavaa omenapuuta ja yksi vielä melko pieni omenapuun taimi. Alueellamme omenapuut kukkivat jotenkin synkronissa. Ne kukkivat täysillä joka toinen vuosi ja joka toinen vuosi kukinta on vähäisempää. Meidän puilla menee samalla tavalla, mutta eri rytmissä. No joka tapauksessa, vaikka kukkia olisi vähänkin, niin omenoita tulee ihan riittävästi. Osa omenoista pitää aina kärrätä jätelavalle.

Siirtolapuutarhassa on joka pihassa vähintään yksi omenapuu ja koska kyse on täysin harrastustoiminnasta, ei omenapuidenkaan tauteja ja tuholaisia torjuta mitenkään. Pahimmat sienten aiheuttamat omenan kasvitaudit ovat omenan muumiotauti (Monilinia fructigena) ja omenarupi (Venturia inaequalis). Tänä vuonna kun on ollut todella sateista, omenarupi on pärjännyt mainiosti. Harrastajien ei kannata yrittää torjua rupea paitsi istuttamalla uusia puita sellaisista lajikkeista, jotka eivät ole kovin arkoja ruvelle.

Omenaruven elinkierto on yksinkertaisesti kuvattuna tällainen:

1. Omenarupea aiheuttava sieni talvehtii maahan pudonneissa lehdissä.
2. Keväällä sieni muodostaa mätäneviin lehtiin itiöitä, jotka lentävät tuulten mukana uusiin omenan lehtiin. Itiöt itävät lehdillä ja alkavat kasvaa lehdessä. Tämän voi nähdä lehdissä aavistuksen tummempina laikkuina.
3. Kesällä sieni muodostaa itiöitä lehtien pinnoille, joista ne muun muassa sadeveden mukana lentävät kehittyviin omenan raakileisiin. Itiöt itävät hedelmän pinnalla, ja siihen kohtaan muodostaa myöhemmin rupilaikku.

Omenarupi on lähinnä ulkonäköhaitta, eikä rupisia omenoita voi myydä. Rupi ei oikeasti pilaa hedelmää, mutta joskus rupilaikku halkeaa, ja sitä kautta voi tunkeutua hedelmiä pilaavia kasvitauteja omeniin. Mikäli hedelmä näyttää muuten hyvältä, voi sen ihan hyvin syödä tai mehustaa.

Persiljaa kesäkukkaryhmän reunuksena

Pidämme todella kesäkukista. Puutarhassamme on kaksi kukkapenkkiä varattu pelkille kesäkukille ja lisäksi niitä on sekä ruukuissa, että perennaryhmissä. Kesäkukkaryhmillä on monia kivoja ominaisuuksia: ne kukkivat yleensä pitkään, kukkaryhmän saa tehtyä joka vuosi eri näköiseksi ja sekaistutuksissa jotkut kasvit aina paikkaavat sinä vuonna huonommin kasvavat kasvit.

Näin Lepaan puutarhaoppilaitoksessa Lepaa 2010 -näyttelyssä mielestäni hienon kesäkukkaistutuksen, jossa ei ollut juurikaan kukkivia kasveja. Koko ryhmä oli väriltään vihreä, mutta lehtimuodot ja korkeuserot tekivät siitä mielenkiintoisen. Hieman tätä samaa tunnelmaa haimmekin tänä vuonna yhdessä kukkaryhmässämme. Siihen kyllä tuli myös kukkivia kasveja, mutta myös monia täysin lehtikesäkukkia. Esittelen kukkaryhmän täällä joskus myöhemmin.

Lepaan puutarhaoppilaitoksen vihreä kesäkukkaryhmä, 

josta keksimme käyttää persiljaa tänä vuonna omassakin ryhmässämme.

Joka tapauksessa yksi huomiota herättävin elementtin on persilja reunus. Koko istutus on ympäröity tavallisella kähäräpersiljalla (Petroselinum crispum). Esikasvatimme taimet kennossa ja istutimme ne 10-15 senttimetrin välein. Vaikka ryhmä on muuten aika sekava monine lehtimuotoineen, yhtenäinen reunakasvi mielestäni vähän kokoaa sitä rauhallisemmaksi. Lisäksi kähäräpersilja on tosi nätti reunakiviä vasten.

Ja on persiljasta vielä muutakin iloa. Usein ohikulkiessa siitä tulee napsaistua lehti suuhun.

Tältä näyttää meidän persiljareunuksemme.

Lepaa 2012 -näyttely muuten pidetään tänä vuonna 16.-18. elokuuta ja siellä kannattaa poiketa, vaikka ei työskentelisikään puutarha-alalla.

Uusi kultakärsämömme 'Moonshine'

Kirjoittelin viikko sitten kultakärsämöstä (Achillea filipendula). Kultakärsämö on minusta Suomessa ihan liian vähän käytetty perenna.

Meillä on kasvanut perennapenkissä jo monta vuotta tavallinen kultakärsämö, joka on kaunis, mutta hieman turhan korkeakasvuinen. Koska yksittäinen kasvi on kooltaan aika pieni, jaoimme sen taannoin kolmeen osaan. Siitä se ei näyttänyt tykkäävän, vaan on juronut pienenä pitkään. Nyt se viimein alkaa olla taas riittävän suuri, jotta se näyttää taas koristeelliselta.

Kultakärsämö 'Moonshine' on vaaleamman keltainen kuin t

avallinen kultakärsämö ja sillä on harmaat lehdet.

Näimme tässä jokin aika sitten eräässä taimimyymälässä myytävänä kultakärsämön Moonshine-lajiketta. Sen lehdet ovat harmaat, kasvu matalampi, kukat vaaleamman keltaiset ja yksittäiset kukat suuremmat kuin tavallinen kultakärsämö. Nyt kun näimme sen alennusmyynnissä, niin hankimme kaksi taimea. Toivottavasti se pysyy yhtä matalana kuin nämä taimet.

Suurikukkaisin pallohortensialajike: 'Annabelle'

Jalohortensiat (Hydrangea macrophylla) ovat eteläisemmissä maissa ehdottoman tärkeitä puutarhakasveja. Niissä on suuret näyttävät kukinnot ja niitä on saatavana hyvin monissa eri väreissä. Suomessa joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta voidaan kasvattaa jalohortensioita vain ihan eteläisimmässä Suomessa. Mutta pallohortensia (H. arborescens) korvaa hyvin jalohortensia puuttumisen.

Pallohortensiasta on yleisesti myynnissä kahta lajiketta: Annabelle ja Grandiflora. Nimestään huolimatta 'Grandiflora' on näistä se pienikukintoisempi. Suosittelemme ehdottomasti hankkimaan 'Annabellen', sillä sen kukinnot ovat kauniin vihertävänvalkoiset - kermanvalkoiset ja kukinnot huomattavan suuret. 

Kiitos Karimaan puutarhalle, joka alunperin selvitti meille kumpi lajikkeista oli se suurikukkaisempi.

Pallohortensia kukkii saman vuoden versoilla ja se kannattaa leikata alas joka kevät. Me leikkaamme sen noin kymmenen sentin tapeille, mutta parhaimmat versot kasvavat ihan maan rajasta, joten ei haittaa, vaikka jänikset parturoisivat sen talvella kokonaan.

Kesän mittaan versot kasvavat yli metrin pituisiksi ja ne kannattaa tukea hyvissä ajoin. Koska kasvu on voimakasta, pallhortensiaa kannattaa lannoittaa useita kertoja kesässä. Se on myös kauniimpi kun lehdet ovat hyvin voivia ja tumman vihreitä.

Latvoihin muodostuvat  jopa 30 senttimetriä halkaisijaltaan olevat kukinnot ovat painavia ja voimakas tuuli tai sadekuuro kaataa tukemattomat versot. Ukkosmyrkyssä ei auta edes tuennat, vaan versot katkeilevat helposti poikki. Kun kukinnot alkavat olla juuri "valmiita" eli Etelä-Suomessa juuri nyt, niin kannattaa heti alkaa niistä nauttimaan. Yksikin rajuilma ja kasvi näyttää täysin mukiloidulta.

Pallohortensia tekee vanhemmiten uusia taimia parinkymmen sentin päähän tyvestä. Ne kannattaa ottaa erilleen ja antaa heti eteenpäin. Minusta pallohortensia on kaunein silloin, kun myös pensas on kukintojen tapaan pyöreä ja pallomainen.

Minnan mansikkasalaatti

Tämä ei ole ruokablogi, eikä meidän ruoanlaittotaidoillamme sellaista pidettäisikään. Laitan kuitenkin yhden kirjoituksen juuri kokeilemastamme jälkiruoasta, joka tekeminen alkoi Ansaitut pullakahvit -blogin innoittamana.

Kannattaa ehdottomasti kokeilla tätä! Mansikan maku tulee hienolla tavalla esiin tässä jälkiruoassa. Valmistusohje löytyy tuosta yllä olevasta linkistä.

Omenapuun kasvatusprojekti, vaihe 1: perusrunko

Omenapuun kasvatus on pitkäjänteistä hommaa. Usein ei tule ajatelleeksi, että jo pelkästään ostettavan taimen kasvatus on vienyt monta vuotta ja sisältää monia käsin tehtäviä työvaiheita.

Yritän tässä kirjoitussarjassa kuvata minkälaisia vaiheita omenapuun taimen kasvuksessa on. Tämä on toki harrastajamaista ja lopputulos ei ole I-luokan taimen kaltainen ja siksi suosittelenkin ostamaan aina valmiin, laadukkaan omenapuun taimen.

Toivottavasti, kaikki menee nappiin eikä projekti tyssää taimen kuolemiseen kesken kaiken.

Omenapuun kasvatus alkaa perusrungon kasvattamisesta.

Mikä perusrunko?

Omenapuun perusrunkoon kuuluu juuret ja varren alaosa. Se kasvatetaan aina erikseen ja siihen myöhemmin vartetaan jaloverso, joka on sitä varsinaista syötävää lajiketta kuten Melba, Valkeakuulas, Huvitus jne.

Omenapuita kasvatetaan erilaisilla perusrungoilla ja se mainitaan aina myytävien kasvien nimilapussa. Perusrungon lajike vaikuttaa kuinka suureksi omenapuu kasvaa ja kuinka aikaisin se alkaa tuottamaan satoa.

Suurikokoisimmat puut tuottaa Antonovkan siemenistä kasvatetut, YP ja A2 perusrungot. Pienempiä puita ja satoa aiemmin tuottavat niin sanotut kääpiöivät perusrungot kuten B9, MTT 1, MTT 2 ja MTT 3. Kaikkein hillittykasvuisimmat perusrungot ovat jopa turhankin vaativia kotipihaan, sillä puut pitää tukea koko puun lyhyen eliniän ajan ja lisäksi ne eivät kunnolla pärjää ilman keinokastelua.

Oma perusrunkoviljelmämme

Monta vuotta sitten meiltä jänikset söivät kokonaan yhden istuttamamme omenapuun taimen. Puusta jäi pelkkä perusrunko jäljelle ja ajattelin säästää sen, sillä muistimme sen olevan MTT 3 -lajiketta . Olen kasvattanut sitä muoviruukussa näin.

1. Perusrunko istutetaan ruukkuun aina siten, että ruukku on vain puolillaan täynnä multaa.
2. Juurenniskassa on aina kuoren alla silmuja, joista muutamista kasvaa uusia versoja. Kasvia on lannoitettava, jotta versot kasvavat nopeasti.
3. Kun versot ovat parin-kolmenkymmenen sentin pituisia, ruukku täytetään mullalla kokonaan. Tavoitteena on, että versojen alaosiin alkaa kasvaa omia juuria. Multa on pidettävä kosteana, jotta nuoret juuret eivät kuolisi kuivuuteen.
4. Seuraavana vuonna kasvin otetaan pois ruukusta ja versot katkaistaan mahdollisimman läheltä alkuperäisin perusrungontyngän juuren niskaa.
5. Ne versot joihin on kasvanut juuria, laitetaan jatkokasvatukseen.

Tein siis tänään näin

Perusrunkomme oli kasvattanut kaksi vahvaa versoa ja yhden uuden. Toivoin, että edes yksi verso olisi kasvattanut omia juuria, jotta voisin yrittää taas uuden omenapuun kasvatusta. Juurtumista ei voi nähdä päällepäin, vaan sekä juurtumattomat, että juurtuneet versot kasvavat tässä vaiheessa yhtä voimakkaina.

Otin kasvin pois ruukusta ja poistin paakun yläosan mullan kokonaan. Kolmesta versosta yksi oli kasvattanut yhden vahvan juuren. Heitin nuo kaksi muuta juuretonta versoa pois, vaikka olisihan ne voinut jättää kiinni emokasviin kasvattelemaan juuria vähän myöhemmin.

Vain yksi kolmesta versosta oli kasvattanut oman juuren. 

Se pääsi jatkokasvatukseen.

Leikkasin juuren kasvattaneen verson varovasti irti ja istutin emokasvin takaisin ruukkuun ja multaa siis laitoin ruukkuun vain puolilleen. Kasvi varjoisaan paikkaan vain toipumaan ja puhkaisemaan uusia silmuja tulevia vuosia varten.

Ruukutin uuden kasvin hyvään multaan, johon sekoitin uutta lannoitettua turvetta ja vähän tavallista puutarhamaata. Leikkasin kasvin rajusti, jotta se ei haihduttaisi itseään hengiltä. Lisäksi nyt ensimmäisinä päivinä kasvi saa toipua varjossa sisällä, sillä ulkona on nyt aika helteistä ja tuulista. Loppukesäksi se pääsee kuitenkin kasvihuoneeseen kasvattelemaan uudet lehdet sekä vahvemman juuriston.

Uusi perusrunko saa nyt toipua sisällä viileässä muutaman päivän

ennen kuin siirrän sen kasvihuoneeseen kasvamaan.

Lue lisää:

• Omenapuun kasvatusprojekti, vaihe 2: varttaminen

Sinisarjat kasvavat ahtaassa

Kaupunkien kukkaistutuksissa on perinteisesti käytetty paljon sinisarjoja (Agapanthus praecox). Ne ovat monivuotisia kasveja, jotka talvetetaan valoisassa, mutta viileässä kasvihuoneessa ja istutetaan puistoihin vasta kesäkuun alkupuolella. Ne ovat siis aika työläitä kasveja, mutta niitä on pidetty niin kauniina, että kasvatus on ollut vaivan arvoista. Sinisarjat alkavat usein kukkia vasta heinäkuussa, mutta onneksi lehdistö on kaunis aina.

Meillä on kolme erilaista sinisarjaa: yksi leveälehtinen sinikukkainen, yksi kapealehtinen sinikukkainen ja yksi kapealehtinen valkokukkainen. Vain valkokukkaisesta tiedämme lajikkeen ja se on Whitney. Vanhin kasvimme on Suomessa se perinteisin eli sinikukkainen ja leveälehtinen muoto. Meillä se on kukkinut kesässä vain yhden kerran, joskin kukinta kestää viikkoja. Olemme yrittäneet etsiä lajiketta, joka tekisi kukkia koko kesän ajan ja siksi hankkineet nämä pari muuta sinisarjaa. Vielä emme osaa sanoa onko kumpikaan näistä uusista sinisarjoista ns. jatkuvakukintainen lajike.

Sinisarja 'Whitney'

Sinisarja kannattaa kasvattaa ahtaassa ruukussa, jolloin se innostuu kukkimaan. Kun ruukku jää todella sille liian pieneksi, ei sitä välttämättä kannata istuttaa suurempaan ruukkuun. Riittää että sahaa kevättalvella paakusta jonkin verran pois ja istuttaa kasvin takaisin samaan ruukkuun. Näin se saattaa alkaa kukkia jo heti seuraavana kesänä.

Talveksi sinisarjalle on löydyttävä viileä ja valoisa paikka, muuten kukkia on turha odottaa. Sitä kastellaan harvoin, mutta keväällä valon määrän lisääntyessä ja lämpötilan noustessa kastelua ja varsinkin lannoitusta lisätään.

Jos sinisarjalle ei löydy talvetuspaikkaa, kannattaa ostaa sinisarja keväällä "valmiina" kasvina eikä pelkkiä juurakoita. Pelkistä juurakoista kasvattamalla sinisarja ei todennäköisesti kuki vielä ensimmäisenä kesänä vaan keskittyy kasvattamaan juuria ja lehtiä. Kukintaa varten kasvi täytyy talvettaa seuraavaan vuoteen.

Viinirypäleet kasvavat

Kasvihuoneemme kolmessa nurkassa kasvaa viiniköynnökset. Ne ovat aitoviinejä (Vitis vinifera), eli samaa lajia kuin kaupassa myytävätkin viinirypäleet. Aitoviinit ovat hieman arempia kuin viiniköynnökset, joihin on jalostettu muita kestävämpiä viiniköynnöslajeja.

Viiniköynnöslajikkeemme ovat Dr. Schmidtman (vihreät marjat), Frankenthaler (siniset marjat) ja Siegerrebe (punaiset marjat). Ne kaikki ovat selviytyneet hieman eri tavoin. 'Dr. Schmidtman' on aiempina vuosina ollut voimakaskasvuisin ja sen versot talvehtivat parhaiten. Se on tehnyt satoa käytännössä joka vuosi. 'Frankenthalerin' versot talvehtivat ensimmäistä kertaa kohtuullisesti vasta viime talvena ja tänä kesänä tämä lajike on ollut ehkä kaikkein voimakaskasvuisin. 'Siegerrebe' on kasvanut keskinkertaisesti. Sen lehdistö on vaalean vihertävä, ja näyttää typen puutteesta kärsivältä vaikka sitä kuinka lannoittaisi. Se teki viime vuonna ensimmäiset rypäleensä.

Ajatuksena alun perinkin oli kasvattaa viiniköynnökset kasvihuoneen seiniä ja kattoa pitkin vaakasuoraan viritettyjä metallilankoja pitkin. Mielikuvissa oli samaan suuntiin kasvavat vanhat viiniköynnösten oksat, joista riippuu alaspäin kypsyviä rypäleitä. Nyt ensimmäistä kertaa tuo mielikuva alkaa toteutua. Versothan ovat vielä nuoria, mutta rypäleet näyttävät kauniilta, kun ne riippuvat versojen alapuolella ja viiniköynnöksen lehdet taas kurottautuvat ylöspäin. Jouduin kuitenkin vähän selvittelemään rypäleitä lehtien lomasta, jotta ne kääntyivät roikkuvaan asentoon.

Laitan myöhemmin lisää kuvia kun rypäleet alkavat olla kypsiä. Olen aina yhtä innoisssani tästä kasvista ja viiniköynnös kuuluukin ehdottomasti top 10 -listaani.

Milloin on paras pionien jakamisaika?

Pionit (Paeonia sp.) ovat rauhaa rakastavia kasveja, jotka eivät tarvitse eivätkä pidä juuriston häirinnästä. Joskus niitäkin on pakko kuitenkin nostaa ylös. Jotta pionit eivät liikaa "häiriintyisi" nostamisesta ja mahdollisesta jakamisesta, se on syytä tehdä oikeaan aikaan.

Vaikka taimimyymälöistä ostettuja astiataimia voi hyvin istuttaa maahan mihin aikaan tahansa, ei pioneja kuitenkaan saisi nostaa maasta kuin vasta syksyllä. Pionit kasvattavat juuria parhaiten syksyllä, joten mikäli pionien nostamisen tekee väärään aikaan, kasvi ei tahdo vielä kasvattaa uusia juuria, mutta lehdistö tarvitsisi kuitenkin vielä vettä.

Kiinanpionilajike White Cap täydessä kukassa.

Omakohtaisia kokemuksia väärästä istutusajankohdasta

Meillä on kokemusta eri istutusajoista. Olemme hankkineet pionien jakotaimia ulkomailta syksyisin. Ne toimitetaan pelkkinä juurakon paloina, joissa ei ole lainkaan multaa. Kun ne istuttaa loka-marraskuussa maahan, ne juurtuvat hyvin ja voivat jopa kukkiakin seuraavana vuotena ensimmäisen kukan. Juuri koskaan juurtumisessa ei ole ollut mitään ongelmaa.

Viime vuonna jouduimme uusimaan kiinanpionipenkkimme, sillä viereinen syreeniaita oli kasvattanut paksun juurimassan pionimaahan. Otimme riskin ja nostimme elokuussa hyvin voivat pionit suurilla paakuilla yhden vuorokauden ajaksi kasvihuoneen varjoon. Kunnostimme penkin: ensin syvän kuopan pohjalle yhtenäinen juuriestematto ja sen jälkeen paksu kerros käsin kivistä ja juurista seulomaamme maata, johon lisäsimme turpeeseen imeytettyä hevosenlantaa, kalkkia ja lannoitetta. Sitten vain kasvit varovasti takaisin, lehdistön leikkaus keveämmäksi, jotta kasvit eivät turhaan haihduta ja loppu kesän huolehdimme kastelusta.

Pionit kestivät siirron hyvin, mutta tänä kesänäpä ei juuri kukkia tuossa pionimaassa näkynyt. Periaatteessa ei pitäisi tehdä yleistystä pionien sopivasta nostoajankohdasta yhden kokemuksen perusteella, mutta tässä pionipenkissä on kuitenkin parisenkymmentä eri lajiketta. Syksy mainitaan ainoaksi sopivaksi siirtoajankohdaksi myös monissa kirjoissa, eli ei tämä pelkästään meidän mielipide ole.

Pioni kannattaa istuttaa kohopenkkiin siten, että kasvupiste jää 3-5 senttimetrin syvyyteen. Talveksi pionin päälle muotoilemme sorasta aina pienet kummut juurakon päälle. Tämä suojaa silmuja ja estää jäälammikon muodostumista juurakon päälle. Keväällä on kiva varovasti poistella sormella soraa ja seurata milloin silmut lähtevät puhkeamaan.

Syksyllä istutettuja pioneja, joiden tyville on tehty sorasta kumpareet, 

estämään talvimärkyyttä. Teemme sorakumpuja myös vanhempienkin pionien tyville.

Pionien jakaminen

Pionia myös lisätään jakamalla. Samalla kun kasvin kerran nostaa ylös, kannattaa paakku puhdistaa monivuotisista rikkakasveista karistelemalla multa juurakoiden ympäriltä. Paljaista juurakoista näkee hyvin, mistä kohtaa pionit kannattaa jakaa.

Jos ei halua liikaa häiritä pioneitaan, kannattaa juurakko jakaa vain pariin kolmeen osaan, tai ottaa juurakosta vain pari pientä juurakonpalaa erikseen kasvamaan. Toisaalta isoja paakkuja taimistoilla jaetaan hyvinkin pieniin kappaleisiin, mutta se tietää taas vuosikausien odottelua ennen kuin pionit ovat edes jonkin verran näyttävän kokoisia.

Taimistolta ostettuja paljasjuurisia pionien jakotaimia, 

joita voi istuttaa loka-marraskuussa.

Varo siirtämästä pionien viruksia!

Pionien juurakoita rikottaessa kannattaa varoa siirtämästä kasvitauteja. Pioneita vaivaavat yleisesti virustaudit, jotka tunnistaa kasvin lehdissä olevista vaaleista selkeistä renkaista tai kirjavuuksista. Sairastunutta kasvia ei voi kotioloissa enää saada terveeksi, mutta ei pioni viruksista kovasti kärsikään. Mekään emme ole heittäneet virustautisia pioneja pois. 

Virukset voivat siirtyä esimerkiksi kun jakaa terveitä ja sairaita kasveja samoilla oksasaksilla, puukolla tai lapiolla. Siksi kannattaakin ensin jakaa terveet kasvit ja vasta sen jälkeen sairaat. Työvälineet kannattaisi jaksaa pestä aina eri kasvien välillä. Viruksia ei kuitenkaan liikaa kannata pelätä. Käytännössä terveet pionit voivat pysyä terveinä vaikka puutarhassa jokunen sairaskin pioni kasvaisikin.

Jättiläisperennoja, osa 2: kirahvikukka

Kirjoitin aiemmin, että ihastuimme muutama vuosi sitten Tommolan tilalla kahden suurikokoisen perennan yhdistelmään. Nyt molemmat noista perennoista alkaa olla tavoitellussa korkeudessa ja ne ovat esittelemisen arvoisia.

Toinen kasveista on siis kirahvikukka (Cephalaria gigantea). Se kasvaa yli 2,5 metriä korkeaksi ja tekee haaroittuneiden versojen päihin vaalean keltaisia mykerökukkia. Jos kasvi olisi yhtään matalampi, sen kukinta ei varmaan riittäisi koristekasviksi. Kirahvikukan korkeakasvuisuuden takia se on oikeasti näyttävä perenna. Lisäksi kasvi näyttää harvalta ilmavalta ja harvalta, joten se ei peitä näkyvyyttä. Tuuli keinuttelee tämänkin kasvin korkeita versoja, mikä lisää sen koristeellisuutta. Kirahvikukka on tuettava, mutta tuki voi olla melko matala ja huomaamaton.

Lue myös

• Jättiläisperennoja, osa 1: mustapäivänhattu

Takuuvarma kesäkukka: mustasilmäsusanna

Kesäkukkaistutusten hyvä puoli on se, että joka vuosi voi samassa kohtaa puutarhaa kasvattaa ihan eri kasveja. Uusia kasvilajeja on kiva kokeilla, mutta jos niitä käyttää liian paljon ja kesästä tulee tämän kesän tapaan viileä ja sateinen, voi kukkaistutukset näyttää aika vaatimattomilta. Tämän takia kannattaa istutuksissa suosia myös tuttuja ja hyväksi todettuja kasveja. Meillä yksi sellaisista on mustasilmäsusanna (Thundbergia alata).

Mustasilmäsusanna on yksivuotinen köynnöskasvi, jota on saatavissa oranssina ja valkoisena. Myynnissä on myös punakukkainen Arizona Darkred -lajike, mutta en ole vielä päässyt näkemään onko se niin punainen kuin mainoksissa kerrotaan.

Mustasilmäsusannaa on helppo kasvattaa siemenestä, mutta kaikki eivät tiedä, että parhaat lajikkeet on pistokaslisättyjä. Monet kasvihuoneviljelmät käyttävät nimenomaan näitä pistokaslisättyjä lajikkeita, jotka ovat komeampia kuin siemenestä lisättävät. Ne ovat voimakaskasvuisempia ja isokukkaisempia. Tämän takia mekään emme kasvata mustasilmäsusannaa siemenistä.

Koska mustasilmäsusanna on köynnöskasvi, joka itse kiipeää kiertymällä ohuen tuen ympärille, sille voi viritellä ohuet narut tai bambutikut tueksi. Se ei kuitenkaan välttämättä tarvitse tukea, vaan sopii hyvin esimerkiksi monilajisiin kesäkukka-amppeleihin ja ruukkuistutuksiin. Minusta mustasilmäsusannan lehdet eivät ole mitenkään erityisen kauniit, joten senkin takia suosittelen sekaistutuksia. Kuvassa mustasilmäsusannan kukat tulevat lankaköynnöksen (Muehlenbeckia complexa) versojen joukosta.

Iloa kärsimyskukasta

Kärsimyskukalla (Passiflora incarnata) on niin kauniiksi kasviksi aivan liian surullinen nimi, joka viittaa moniin kukassa nähtyihin uskonnollisiin symboleihin kuten:

• lisäteriö viittaa orjantappurakruunuun,
• viisi verho- ja terälehteä kymmeneen opetuslapseen,
• viisi hedettä kristuksen haavoihin,
• kärhet ruoskiin
• lehdet Kristuksen syyttäjiin
• jne.

Tästä huolimatta kärsimyskukka on suositeltava hankinta kesäköynnökseksi. Se kasvaa nopeasti, lehdet ovat kauniin tumman vihreät ja liuskoittuneet ja tuollaisia kukkia näkee harvoin.

Ostimme kärsimyskukan taimen alkukesällä kasvihuoneeseen ja siellä se levittäytyy yhä laajemmalle viiniköynnösten lehtien suojassa ja avaa sieltä täältä lehtien lomasta yksittäisiä kukkia. Yksittäinen kukka ei kestä kuin 1-2 päivää, mutta aina niitä on avautumassa.

Yritämme juurruttaa siitä pistokkaan, jonka talvetamme mökillä. Kärsimyskukka tarvitsee ilmeisesti viileän kauden talvella, ennen kuin se alkaa kukkimaan.

Mikäli kesä olisi ollut yhtään lämpimämpi, luulisin, että kärsimyskukkamme olisi jo paljon suurempi kuin nykyään.

Mehiparta kukkii vain kerran

Yleisimmin kattomehitähtenä tunnettu, mutta nykyisin oikealta nimeltään mehiparta (Jovibarba sobolifera) on kivikkokasvi, joka kasvaa puutarhan kuivimmissakin paikoissa. Se ei tarvitse edes kasvualustaa, vaan sille riittää joku sopiva kivenkolo, jossa pieni ruusuke pysyy paikoillaan.

Sitä lisätään pienistä palleromaisista sivuruusukkeista, jotka irtoavat helposti emokasvista. Me olemme tökkineet niitä matalan kivimuurin rakosiin, jossa ne ovat menestyneet hyvin. Joka vuosi osa ruusukkeista kasvattaa parikymmensenttisen kukkavarren, jonka jälkeen ruusuke kuolee. Tästä ei ole mitään haittaa, sillä ruusukkeen ympärille on jo kasvanut kymmeniä pieniä sivuruusukkeita.

Ainoa hoitotoimenpide, jota mehipartojen takia pitää tehdä, on haravoida nurmikolle tipahtaneet pikku ruusukkeet pois. Ne varmaan menestyisivät myös nurmikossa, mutta sitä me emme taas halua.

Omia kypsiä tomaatteja

Mikä voisikaan maistua paremmalta kuin itse kasvatetut tomaatit (Solanum lycopersicum). Olemme vähentäneet tomaattien viljelyä, sillä ne eivät kasva ruukuissa niin hyvin kuin toivoisimme. Ehkä se johtuu automaattisesta kastelujärjestelmästämme, joka kastelee pelkällä vesijohtovedellä. Vaikka silloin tällöin annamme kastelukannulla vahvaa ravinneliuosta, ei se näytä riittävän tomaateille koko kesäksi, vaan kasvu tyrehtyy heinäkuun lopulla. Satoa olemme siitä huolimatta saaneet aina hyvin.

Tänä vuonna kasvihuoneessa onkin vain yksi tomaattikasvi. Se on Miniboy-lajiketta, eli kasvi on pienikokoinen ja sopii siksi ruukkuun. Nyt suurin osa hedelmistä on kypsiä, mutta ei niitä ihan vielä voi kerätä, vaan niistä pitää nauttia ensin silmillä.

Ja totta puhuen, silmillä niistä kannattaa nauttiakin, sillä hedelmissä on niin paksut kuoret! No onhan ne itse kasvatettuja ja kyllähän kuoren saa hampailla rikki, mutta olen minä paremmankin makuisia tomaatteja joskus syönyt. :)

Luonnonvarainen rantakukka puutarhassa

Pihassamme ei kasva montaakaan sellaista kasvilajia, jota ei puutarhurit olisi aikojen saatossa jalostaneet "paremmaksi". Johtuukohan se taustastamme, mutta arvostamme puutarhurien tekemää vaikeaa jalostustyötä, jolla on saatu kukkia edes hieman näyttämmiksi tai erivärisiksi. Monien lajikkeiden historia tunnetaan hyvin ja kasvit saavat lisäarvoa joskus pelkän hauskan lajikenimensäkin perusteella.

Rantakukkamme (Lythrum salicaria) on ihan suomalaista alkuperää. Olen sen muutama vuosi sitten ottanut yhdestä ojanvarresta, jossa kasvoi kymmeniä metrejä pitkä rantakukkakasvusto ja joka silloin oli täydessä kukassa.

Meidän rantakukkamme on omenapuun varjossa. Se kukkii vuosittain, mutta ei kuitenkaan yhtä runsaasti kuin jos se olisi täydessä auringonpaisteessa. Varjossa maa pysyy kuitenkin kosteampana, sillä enää se ei saa nauttia vieressä virtaavasta ojasta. Rantakukka ei välttämättä tarvitse mitään erityisen kosteita oloja, sillä olen nähnyt paljon hyvin voivia kasveja aurinkoisissakin kukkapenkeissä.

Rantakukkaa on myös jalostettu ja siitä myydään muun muassa vaaleanpunakukkaista lajiketta. Joskus olen nähnyt rinnakkain jotain lajiketta ja oletettavasti ihan supisuomalaista rantakukkaa ja niiden välinen ero oli tosi pieni. Kukkien sävyeroa ei olisi huomannut, jos ne eivät olisi kasvaneet rinnakkain. Kooltaankin ne olivat samanlaisia. Tämä ei tietysti poissulje sitä, että jossain päin maailmaa kasvaisi se kaikkein hienoin lajike rantakukasta, joka pitäisi löytää pieneen puutarhaamme. ;)

Pienikokoiset kärhöt perennapenkeissä

Kärhöt (Clematis sp.) on hyvin monimuotoinen kasvisuku, josta löytyy perennoja, puuvartisia köynnöksiä, sekä suuri ja pienikukallisia lajeja- ja lajikkeita. Lisäksi on olemassa myös ikivihreitä kärhöjä, mutta ne ikävä kyllä eivät Suomessa menesty. Meillä monet kärhöt kasvavat joko omenapuun tai jonkun pensaan kyljessä, josta ne saavat luonnollista tukea. Yksi kärhö on kuitenkin laitettu perennojen joukkoon.

Lajikenimeltään Hendryetta-niminen kärhö on pienikokoinen, jota suositellaan jopa ruukkuihin oleskelualueelle. Mikäli sen versot paleltuvat, kasvattaa se nopeasti uudet, sillä kooltaan se on noin puolitoista metriä korkea. Laitoimme sille tueksi kaupasta ostetun valmiin pajukartion, joka näyttää toimivan hyvin tukena. Vaikka kasvi muuten pysyy melkeinpä kokonaan tukikehikon sisällä, kukat ojentautuvat sen yläosasta näkösälle.

Matalan 'Hendyetta'-kärhön hyviä puolia ovat sopivasti silmien korkeudella olevat kukat sekä se, että sopivan sirokasvuisena se sopii hyvin muiden kasvien joukossa kasvatettavaksi. Kärhöjen hieman ikävä puoli on se, että lajeja ja lajikkeita on liian paljon, eikä pienessä pihassa voi kasvattaa kuin pientä kärhökokoelmaa, varsinkaan jos haluaa kasvattaa samalla myös muita kasveja.

Suomalaisten kärhöharrastajien kannalta on hienoa, että virolainen Uno Kivistik teki elämäntyön kärhöjen jalostajana, jonka jalosteista, mm. 'Valge Daam', saamme nykyään nauttia. Uno Kivistikin perustama taimitarha on edelleen toiminnassa ja toiveena olisi joskus päästä vierailemaan siellä.

Jättiläisperennoja, osa 1: mustapäivänhattu

Vierailimme muutama vuosi sitten Tommolan tilalla, joka on kyllä suosittelemisen arvoinen paikka erityisesti kirsikoiden kypsymisen aikaan. Oikea ammattimainen kirsikkaviljelmä Suomessa ja vieläpä noinkin pohjoisessa on todella ainutlaatuista. Kirsikkaviljelmän lisäksi heillä on taimitarha ja muun muassa suuri perennanäytemaa.

Näimme siellä kaksi "jättiläisperennaa" vierekkäin ja ihastuimme niiden yhdistelmään. Ja pitihän ne tietysti saada myös omaan pihaan. Ensimmäinen niistä on mustapäivänhattu (Rudbeccia occidentalis). Se kasvaa reilusti yli kaksi metriä korkeaksi ja sillä on todella omituisen näköiset kukat. Kukkien terälehdet puuttuvat ja niiden sijassa kukkaa kehystää vain vihreät verholehdet. Kukinto on tummanruskea pötkylä, joka kasvaa pituutta vanhetessaan. Kukinnot huojuvat versojen kärjissä, joten niitä joutuu pakostakin "ihailemaan" alaviistosta katsoen.

Kuvasta ei saa ihan oikeaa käsitystä miltä mustapäivänhattu näyttää, sillä kukintoja tulee katsottua  aina alaviistosta.

Pidän suurikokoisista perennoista jo siitäkin syystä, että niiden kasvuvoima on mykistävää. Suuret kasvit helposti istutetaan muiden kasvien taakse, mutta toisaalta minua viehättää päästä korkeiden kasvien aivan viereen seisomaan, sillä silloin niiden koko käy vieläkin paremmin selville.

Ruusunätkelmä - kuin monivuotinen tuoksuherne

Tuoksuherneitä (Lathyrus odoratus) kasvatetaan "oikeaoppisesti" meillä harvoin. Niiden siemeniä ostetaan helposti, mutta loppujen lopuksi siemenet tökitään joko kasvimaan reunalle tai sitten johonkin kesäkukka-astiaan. Jotta tuoksuherneet pääsevät näyttämään minkä takia niitä on jo vuosisatoja jalostettu, pitää ne huolellisesti esikasvattaa, latvoa, istuttaa hyvään paikkaan ja tukea riittävän hienolla köynnöstuella. Tuoksuherneistä pitääkin kirjoittaa lisää myöhemmin.

Ruusunätkemä (Lathyrus latifolius) muistuttaa monella tapaa tuoksuhernettä, mutta on puutarhurin kannalta kätevämpi kasvi, sillä se on monivuotinen. Jonain talvina se saattaa meillä kuolla, mutta se kannattaa silloin hankkia pihaan uudestaan. Siitä on olemassa monia lajikkeita, joista meillä on 'White Pearl'. 

'White Pearl' ei näytä tekevän (juuri) lainkaan palkoja, joten kasvi jaksaa kukkia syksyyn asti. Tuoksuherneethän ainakin meidän kokemuksen mukaan lopettavat kukinnan heti, jos kuihtuneita kukintoja ja kehittyviä palkoja ei poista muutaman päivän välein.

Meidän ruusunätkelmien tukena on muutama omenapuun oksista roikkuvia naruja. Sitä pitää hieman auttaa kiipeämisessä, mutta jo nyt kasvit ovat pari metriä korkeita ja niissä on runsaasti kukintoja. Talveksi versot kuolevat ja lehtiruusukkeen päälle laitamme muutaman kuusen oksan lunta keräämään ja suojelemaan kevätauringolta, Tuholaisia ruusunätkelmässä ei ole ollut.

Suotta vieroksuttu kultakärsämö

Siankärsämöä muistuttava kultakärsämö (Achillea filipendula) on Suomessa harvoin käytetty perenna. Se on siankärsämöä korkeampikasvuisempi ja nousee hienosti esille muiden kasvien joukosta.

Kultakärsämö suositumpi muualla ja muun muassa englantilaisessa puutarhassa se on käytännössä pakollinen kasvi. Peruskultakärsämö on kirkkaan keltainen, joka tuo auringonpaisteen pihaan näin viileänäkin kesänä. Siitä on myös monia eri sävyisiä ja korkuisia lajikkeita, joita meillä ei vielä (toistaiseksi) ole. Seuraavaksi haluaisimme kuitenkin hankkia Moonshine-lajikkeen, joka on matalampi, harmaalehtinen ja kukkii vaaleankeltaisin kukin. Sitä näyttää olevan myös Suomessa myynnissä.

Kiiltoleimun ensimmäinen kukinta

Meillä oleva kiiltoleimukanta (Phlox maculata) on saatu naapureilta, emmekä tiedä sen lajiketta. Kiiltoleimut ovat syysleimuja parempia perennoja siinä mielessä, että niihin ei tule härmää yhtä helposti. Härmä on kasveja vaivaava sienitauti, joka kasvattaa valkoista rihmastoa lehtien yläpinnoille ja siten rumentavat kasvuston. Kiiltoleimut ovat muuten hyvin saman näköisiä kuin syysleimut.

Valkoiset kiiltoleimumme ovat tietenkin valkoisessa kukkaryhmässämme. Niitä on monessa eri kohdassa, joten kukinnan aikaan koko perennapenkki näyttää olevan täydessä kukassa. Kuitenkin kiiltoleimu kukkii normaalisti hieman turhan aikaisin, eli vielä kun monet muutkin kasvit ovat kukassa. Tähän liittyen kuulimme kuitenkin ystävältämme hyvän niksi. Osa versoista kannattaa latvoa juhannuksena, jolloin kukinta siirtyy muutaman viikon pidemmälle. Latvotut kasvit haaroittuvat ja kukkivat jopa runsaammin kuin latvomattomat. Ne jäävät myös hieman matalemmiksi kuin latvomattomat leimut.

Ne latvomattomat kiiltoleimut ovat nyt aloittaneet kukintansa. Laitan myöhemmin uuden kuvan latvotuista, kukkivista kiiltoleimustamme.

Korallikeijunkukkien käyttäminen kukkaryhmissä

Kirjoitin viime viikolla blogiini kirjoituksen Keijunkukat eivät olekaan pelkkiä lehtiperennoja. Eräs lukija kyseli vinkkejä korallikeijunkukat käyttämisestä kukkaryhmissä, sillä niiden kukat eivät tahdo sopia muiden kasvien kanssa. Tässä joitakin näkemyksiäni kysymykseen.


Korallikeijunkukka (Heuchera sanguinea) on lehdistöltään matala ja pienikasvuinen perenna, jonka voimakkaan punaiset tähkämäiset kukinnat kasvavat muutaman kymmenen senttimetrin korkuisiksi. Se leviää mukavasti, joten muutamassa vuodessa siitä saa halutessaan suurenkin pehkon, mikäli vain pitää kasvin ulkonäöstä. Mikään liian voimakkaasti leviävä kasvi se ei kuitenkaan ole. Korallikeijunkukka kukkii pitkään heinäkuussa.

Korallikeijunkukkaa kasvatetaan usein kivikkoryhmissä ja muissa kuivissa ja aurinkoisissa paikoissa. Se sopii hyvin myös tavallisiin perennapenkkeihin, mutta parasta olisi, jos paikka ei ole kovin märkä, eikä ainakaan talvella. Eli kasvi kannattaa istuttaa kohopenkkiin.

Koska sen lehdistö ei ole erityisen kaunis, niin korallikeijunkukan viereen kannattaa laittaa toisia lehdistöltään kauniita kasveja. Tällaisia ovat esimerkiksi muut keijunkukat, matalat heinät, kurjenmiekat ja päivänliljat.

Toinen vaihtoehto on, että istuttaa korallikeijunkukan kukkaryhmän takaosaan, mikäli ryhmässä ei ole mitään todella korkeita kasveja. Noin 40 senttimetriä korkea kukinnot näkyvät ihan hyvin hieman korkeampienkin kasvien takaa mikäli korallikeijunkukkaa on riittävän paljon.

Seuraavassa kuvassa korallikeijunkukkaa on käytetty kapeassa kukkapenkissä polun varressa. Vaikka kuva on huono, niin minusta siitäkin näkee, että kasvin ilmavat, hieman "heinämäiset" kukinnot tulevat hyvin, jos sen vieressä on vain matalia kasveja. Silloin kukinnot pääsvät keinumaan kevyesti tuulen mukana. Tällöin ei välttämättä tarvita mitään muita värikkäitä kukkia viereen, vaan korallikeijunkukka on riittävä ihan yksinään. Toisaalta valkolehtiset tai -kukkaiset kasvit voisivat raikastaa tätäkin ryhmää.

Tämä kuva on otettu vuosia sitten eräästä toisesta siirtolapuutarhasta.

Saksankurjenmiekkojen paras jakoaika

Saksankurjenmiekat (Iris germanica) ovat monella tavalla hyviä perennoja. Ne ovat melko helppohoitoisia, lehdet tuovat tukevina ja "miekkamaisina" muiden kasvien vieressä vaihtelua ja lisäksi niistä on vuosisatojen saatossa jalostettu monen värisiä ja suurikukkaisia lajikkeita. Ne leviävät hitaasti, mutta varmasti  perennapenkissä ja niitä pääseekin jakamaan noin kolmen vuoden välein.

Saksankurjenmiekka kannattaa jakaa heinäkuun puolivälin jälkeen. Paakku nostetaan ylös ja paksut juurakot jaetaan periaatteessa niin, että joka haarasta tulee erillinen taimensa. Kaikkein vanhin juurakon kappale suositellaan usein poistettavaksi, mutta meille on vähän epäselvää onko siitä oikeasti mitään haittaa. Kurjenmiekat istutetaan aina hyvään maahan ja mielellään valoisaan, mutta ei paahteiseen paikkaan. Juurakko istutetaan aivan maanpinnan tasoon.

Kurjenmiekkojen versot kasvavat litteinä, eli lehdet lähtevät aina vastakkaisiin suuntiin. Ja kun juurakko on haarautunut, lehdet kasvavat joka suuntaan, paitsi kasvin keskelle.

Jakamisessa voi toteuttaa puutarhakulttuuria parhaimmillaan: puutarhurin vallassa on päättää mitenpäin kasvi puutarhassa saa kasvaa. Lehdet leikataan tyngiksi "kolmionmuotoiseen" tapaan ja kaikki taimet samaan suuntaan siten, että istutus näyttää heti luonnottomalta, mutta tyylikkäältä. ;) Tämän tavan olemme oppineet Claude Monet'n puutarhasta. Valoa vasten juuri istutetut taimet näyttävät tosi hienoilta.

Jaloangervoryhmä täydessä kukassa

Olen aina pitänyt jaloangervoista (Astilbe sp.), tai itse asiassa siitä lähtien kun aloitin puutarhakoulun 16 vuotta sitten. Koulu alkoi elokuun alkupuolella ja päärakennuksen oven vieressä oli suuri jaloangervoryhmä täydessä kukassa...

No joka tapauksessa jaloangervolla on minusta kaunis, kiiltävä ja tummavihreä lehdistö ja silloin kun se kukkii, niin toista yhtä tyylikästä perennaa saa hakea. Sitä pitää yleensä käyttää massoina ja alunperin hankimmekin japaninjaloangervon (A. Japonica-ryhmä) Montgomery-lajiketta monta kappaletta. Sen jälkeen ne on kertaalleen saatu puolitettua, eli niitä on nyt yhteensä toistakymmentä. Samassa kukkapenkissä kasvaa myös jättilaukkaa, joka kukkii kuukauden verran alkukesällä. Jaloangervojen kukinta alkaa heti jättilaukan jälkeen.

Olemme laittaneet samaan ryhmään myös sulkajaloangervolajiketta (A. simplicifolia) 'Sprite', joka kukkii vaaleanpunaisin kukin hieman myöhemmin. Se on ideana ollut parempi kuin käytännössä. Jaloangervot kannattaa ehkä kuitenkin pitää lajikkeittain omina ryhminään.

Olemme pikku hiljaa hankkimassa myös muita jaloangervoja, joista laitan kuvia joskus myöhemmin. Jaloangervot ilmeisesti pärjäävät hyvin myös puolivarjossa, mutta meillä ne ovat pihan keskeisimmällä ja aurinkoisimmalla paikalla.

Kärhöt kasvavat mielellään omenapuun oksistossa

Meillä kasvaa yhden omenapuun tyvellä mantsuriankärhö (Clematis mandshurica), joka kasvattaa kesän aikana monta metriä pitkiä versoja pitkin omenapuun latvusta. Se ei kuitenkaan, ainakaan toistaiseksi, ole ollut liian voimakaskasvuinen, vaan se on melko huomaamaton omenapuussa kunnes sen kukinta tähän aikaa alkaa. Se kannattaa leikata keväisin ehkä noin 40 sentin korkeudelta, jotta vanhat versot eivät rumenna kasvustoa - kasvuvoimaa sillä joka tapauksessa riittää ihan yllin kyllin.

Mantsuriankärhöllä on runsaasti pieniä, yksinkertaisia, valkoisia kukkia. Sen kukinnot ovat aika hentoja, joten ulkoasultaan se on hienostuneen ja herkän oloinen. Itse asiassa se kasvaa meidän valkoisessa kukkaryhmässä, joten on kiva, kun valkoinen väri nousee kukkamaasta myös pään yläpuolelle. Tätä kärhöä voi suositella myös niille, jotka eivät pidä suurikukkaisista jalokärhöistä.

Omenapuun kesäleikkauksilla helpotusta kevättalveen

Omenapuut ovat kasvaneet tänäkin vuonna hyvin. Uutta kasvua on tullut monta kymmentä senttiä kun vettä ja nähtävästi myös ravinteita on ollut riittävästi. Vaikka omenapuun rehevä kasvu onkin hyvä asia, niin tarkoittaa se myös sitä, että kypsyvät omenat eivät saa kunnolla valoa ja ensi kevättalvella on kova työ leikata kaikki turha kasvu pois. Paitsi jos tekee kesäleikkauksia nyt.

Omenapuu tänä aamuna ennen kesäversojen leikkausta.

Kesäleikkauksilla leikataan ensisijaisesti tänä kesänä kasvaneita oksia. Suurempien oksien leikkaukset tehdään vasta talvella. Leikkauskoulukuntia on monia. Osa leikkaa uuden kasvun kokonaan pois, me leikkaamme uudet versot yhden kahden lehden yläpuolelta, eli jätämme pienen tyngän. Toiveena on, että näihin tynkiin kehittyy niin sanottuja kannusversoja, joihin kukat ja hedelmät tulevaisuudessa muodostuvat. Mikäli omenapuu on täysikokoinen, voi kaikki uudet versot leikata näin ja puu palautuu hoidettuun muotoonsa.

Toinen asia mitä tähän aikaan vuodesta voi tehdä on oksien taivutukset. Omenapuun oksat tekevät nuorempina kukkia, jos ne kasvavat täysin vaakasuorassa. Tämä perustuu ainakin joidenkin kasvin hormonien virtaukseen, mutta ei siitä sen enempää. Vaakasuorat oksat myös kiinnittyvät runkoon tukevammin, jolloin ne eivät repeydy suurestakaan sadon painosta yhtä herkästi kuin pystykasvuiset oksat.

Ostimme muuten tänään alennusmyynnistä Fiskarssin monitoimileikkurit, joilla periaatteessa pääsee noin kolmen metrin korkeuteen. Ne osoittautuivat todella käteviksi juuri tähän tarkoitukseen. Niitä ei ole tarkoitettu paksujen oksien leikkaamiseen ja niitä varten meillä jo olikin järeämmät sakset ja sahat. Näitä voi todella suositella, niin kuin joitakin muitakin Fiskarssin tuotteita.

Halutut oksat taivutetaan narulla taivuttamalla ne oikeaan asentoon. Itse kiinnitämme narujen toisen pään joko runkoon tai toisiin oksiin, sillä maahan kiinnitettynä ne ovat ruohonleikkurin tiellä. Jotkut laitavat narujen päähän painot. Kiinnityskohdissa on oltava riittävän suuret lenkit, jotta ne eivät ala kiristämään kasvavia oksia ja runkoa. Nuoret oksat jäävät uuteen asentoon muutamassa viikossa, mutta paksut oksat voi olla taivutuksessa vaikka pari vuotta.

Kasvihuoneen kastelu automaattisesti

Olen lapsesta asti tykännyt aina kasvihuoneista. Muistan vieläkin mummun muovista tehdyn kasvihuoneen, jossa oli kostea ja lämmin ilma sekä voimakas tomaatin tuoksu. Halusimme omaankin pihaan kasvihuoneen, mutta siinä oli alun pitäenkin tarkoitus kasvattaa myös koristekasveja sekä mahduttaa sinne myös pieni pöytä ja pari tuolia.

Melkein kaikki kasvit kasvavat kasvihuoneessamme saviruukuissa, mikä tarkoittaa sitä, että niitä pitää kastella vähintään kerran päivässä. Päädyimme tähän ratkaisuun siksi, että tiesimme automaattisesta kastelujärjestelmästä, jonka halusimme ehdottomasta hankkia kasvihuoneeseen. Olin jo lapsena omassa kasvihuoneessani käyttänyt Blumat-kastelujärjestelmää, joka oli helppo asentaa, ei tarvitse sähköä eikä välttämättä painevettä, osoittautui tosi varmatoimiseksi, eikä ollut hinnallakaan pilattu. Itse asiassa sama noin 20-vuotta vanha järjestelmä on edelleen vanhemmillani käytössä.

Meillä kastelujärjestelmä on liitetty paineenalennusventtiilillä vesijohtoon. Jokaisessa ruukussa on oma "kasteluanturinsa" ja tippu, joten jokaisen ruukun kosteustason saa määriteltyä erikseen. Tällä on se iso merkitys, että voi eri kasveilla käyttää eri kokoisia ruukkuja. Vaikka kasteluanturit tuntuvat liiankin yksinkertaisilta, ne kestävät vuosikausia, kunhan ne pesee syksyllä ja päästää kuivumaan ennen pakkasten tuloa. Kaikki letkut jätämme talveksi paikoilleen.

Blumat-tuotteita myydään nykyään Suomessa monissa paikoissa, mutta itse olemme ostaneet pääsarjan  Kivikankaalta, mutta lisäosia myös muista paikoista. Olen myös asentanut samaan järjestelmään yhden hanan, jolla saan täytettyä kastelukannun suoraan kasvihuoneessa.

Yksi miinus kastelujärjestelmän käytössä kyllä on. Se nimittäin kastelee kasveja pelkällä puhtaalla vesijohtovedellä ja kasvit kärsivät helposti ravinteiden puutteesta, sillä ruukun mullan ravinteet on kasvihuoneessa nopeasti käytetty loppuun. Silloin tällöin kasveja pitääkin kastella voimakkaalla lannoiteliuoksella, mutta sekin haittaa vähän kasvua. Toistaiseksi en ole löytänyt lannoitteensekoitinta, jonka voisi liittää letkun osaksi järjestelmää.

Vinkki amppelikasvien kastelua helpottamaan

Vaikka tänä kesänä on vettä tullut ihan riittävästi taivaalta, pitää amppelikasveja silti muistaa kastella päivittäin. Meillä on ulkona ainoastaan muutama amppeli ja yksi niistä on kastelun kannalta aika hankala. Se on sijoitettu eteläseinustalle tuuliseen paikkaan ja niin ylhäälle, että sen kasteluun tarvitsee asettaa jakkara aivan portaiden reunalla. Amppeli-istutus on lisäksi tehty rautalanka-amppeliin, jonka pohja on vuorattu sammalella, joten amppeli haihduttaa paitsi kasvien, myös pohjan sammaleen kautta. Tätä amppelia on ehdottomasti muistettava kastella ihan joka päivä, tai se kuolee heti.

Olemme jostain, nyt jo unohtuneesta lähteestä, vuosia sitten kuulleet hyvästä konstista amppelien kasteluun. Muovisesta juomapullosta tehdään kookas suppilo poistamalla korkki ja pohja pois ja upottamalla pullon kaulaosa hieman mullan sisään. 

Kun suppilon täyttää vedellä täyteen, tyhjenee vesi suppilosta ainoastaan imeytymällä multaan. Jostain kumman syystä vesi ei juokse lainkaan mistään onkalosta amppelin pohjalle, niin kuin kannulla kuivaa ruukkua kasteltaessa usein käy, vaan kaikki vesi imeytyy multaan. Veden imeytyminen kestää yleensä monta kymmentä minuuttia. Lisäksi jos käyttää läpinäkyvää juomapulloa, suppilo on käytännössä täysin huomaamaton.

Runsaskukkainen isotähtiputki

Isotähtiputki (Astrantia major) on runsaskukkainen ja varma perenna. Meillä on sitä sekä tavallisena versiona, että lajike Mouling Rouge. 'Mouling Rouge' on kuitenkin vielä niin pieni, ettei siitä tässä blogissa vielä muuta voi sanoa kuin, että se on tummanpunakukkaisena ainakin erikoisemman värinen kuin tämä tavallisempi isotähtiputki.

En ole mikään isotähtiputken suurin fani, mutta helppohoitoisuutensa ja kohtalaisen leviämiskykynsä takia se on minusta ihan kelpo perenna. Se on ihan nätti, mutta samalla kuitenkin sopivan vaatimaton käytettäväksi kukkapenkkien hieman rauhallisemman näköisissä osioissa. Ehkä parhaimmillaan se on meillä tummalehtisen tähkäkimikin (Cimicifuga ramosa) Brunette-lajikkeen vieressä, jossa kukkien vaaleus tulee hyvin esille. Meidän kannalta on vain harmi, että sen paras katselusuunta on juuri naapurin puolelta.

Tuulelle herkät jaloritarinkannukset

Jaloritarinkannukset (Delphinium sp.) kuuluvat ehdottomasti yksiin näyttävimpiin puutarhakasveihin. Ne on huippuunsa jalostettuja ja parhaimmat lajikkeet ovat saman aikaisesti korkeita, kirkkaan värisiä ja lisäksi niissä on suuret kukat.

Ensimmäisinä vuosina tilasimme jaloritarinkannusten siemeniä englantilaisesta Thompson & Morgan siemenliikkeestä (Suomessa samoja siemeniä välittää ainakin Korpikangas Siemen-Frö). Halusimme kokeilla muita lajikkeita kuin vain niitä muutamaa, joita löytyy taimimyymälöistä. Ensimmäisenä vuotena kukinta oli heikkoa, mutta seuraavana vuotena nuori puutarhamme oli todella näyttävä, kun toistakymmentä jaloritarinkannusta kukki samaan aikaan.

Jaloritarinkannukset ovat kuitenkin usein lyhytikäisiä kasveja. Vaikka kukinnot leikkaa ajoissa pois, niin ne saattavat kärsiä todennäköisesti jostain loppukesällä riehaantuvista sienitaudeista tai sitten kuolevat talvella. Toinen ikävä puoli on niiden huono tuulen kesto. Käytännössä jokainen kukkavarsi on tuettava pitkällä mahdollisimman huomaamattomalla kepillä jopa useasta kohdasta.

Tästä huolimatta niitä kannattaa kasvattaa, sillä mitään toista näin korkeaa ja upeaa perennaa ei puutarhassa voi juuri kasvaa. Lisäksi jos jaksaa nähdä vaivaa ja kasvattaa taimet itse jostain lajikesekoituksesta, sopivat kaikkien jaloritarinkannusten värit hyvin yhteen. Toisaalta minua ei lainkaan haittaa, vaikka kaikissa sateenkaaren väreissä kukkivat jaloritarinkannukset tekevätkin pihastamme varsinaisen kukkien pridejuhlan ;)

Valkoiset kukat hohtavat öisin

Valkoinen puutarha on klassikko. Päätimme jo heti ensimmäisenä siirtolapuutarhakesänä, että yhteen perennapenkkiin tulee vain valkokukkaisia kasveja. Alkuun olimme jopa niin fanaattisia, että hävitimme siitä sormustinkukat, joiden kukkien nielussa oli pilkkuja. Nyt kasvavat sormustinkukat ovat kokonaan valkokukkaisia.

Valkokukkaisia kasveja on ollut loppujen lopuksi aika hankala löytää ja edelleen poistelemme siitä kasveja ja hankimme uusia. Tällä hetkellä siinä kukkivat muun muassa ruusut, myskimalvat, pionit, kurjenkellot, kiiltoleimu ja ruusunätkelmä.

Valkoinen kukkapenkki on minusta parhaimmillaan hämärässä. Kävin yöllä ottamassa valokuvia siitä. Valokuvassa näyttää olevan valoisampaa kuin mitä todellisuudessa oli, mutta valkoiset kukat näkyivät silti puutarhan toiseen päähän saakka.

Taas yksi hyvä (teko)syy valvoa kesällä pitkään.

Soihtuliljat menestyvät myös Suomessa

Soihtuliljoja (Kniphophia sp.) näkee käytettävän koristekasveina erityisesti Etelä-ja Keski-Euroopassa. Niiden lehdet ovat pitkät, kapeat ja kovat ja ilman kukintoja kasvia ei kyllä olisi yhtään syytä kasvattaa. Kukinnot ovat usein kaksivärisiä, yläosastaan punaisia ja alempaa keltaisia, oransseja tai vihreitä. Tiesimme, että soihtuliljat voivat juuri ja juuri menestyä Suomessa, joten niitähän oli pakko kokeilla.

Meillä kasvaa soihtuliljasta lajike Traffic lights eli suomeksi liikennevalot. Kasvi on pienikokoinen ja kukintojenkin korkeus on vain jotain 30 cm. Kukinta ei kestä kauaa, mutta erikoisena kasvina sen kukintoja tulee silti ihailtua joka kesä. Tänä vuonna kukintoja tulee yhteensä neljä, joista tosin vain yksi kasvoi korkeaksi.

Suojaamme soihtuliljat talveksi vaakaan asetetulla verkolla jänisten varalta ja lisäksi muutamalla havunoksalla. Havunoksien tärkeimpänä tarkoituksena on suojella kasvin ikivihreitä lehtiä auringon ja tuulen kuivattavalta vaikutukselta. Kasvimme kasvaa kivimuurin reunassa, johon paistaa aurinko koko päivän ja joka on erittäin kuiva. Ihan hauska ja kokeilemisen arvoinen kasvi.

Kuvia soihtuliljoista.

Keltasauramo on helppo perenna

Keltasauramoa (Anthemis tinctoria) ei välttämättä tunnistaisi koristekasviksi. Se näyttää yhtä suomalaiselta kasvilta kuin päivänkakkara, siankärsämö ja valko-apila. Se tekee runsaasti siemeniä ja saimmekin ystäviltämme sen taimia joitakin vuosia sitten. Keltasauramo kukkii toisesta vuodesta alkaen ja sen leviämisen kanssa on syytä olla tarkkana. Helpoiten leviämistä estää leikkaamalla kukinnot pois riittävän aikaisin.


Sen hauska piirre on myös kukkien nukkuminen. Yöksi kukkien terälehdet painuvat voimakkaasti alaspäin ja kukinnot näyttävätkin pelkiltä keltaisilta napeilta, jotka heiluvat vihreiden varsien päässä.


Keltasauramoa kannattaa ehdottomasti kokeille ja minusta se on iloinen väripilkku tähän aikaan kesästä, sillä juuri nyt ollaan toipumassa hienostuneimpien kasvien kuten pionien ja kurjenmiekkojen yltäkylläisestä kukinnasta.

Jäävätkö salkopavut taas syömättä

Syömme leikkopapuja pitkin vuotta aina silloin kun niitä on kaupan pakastekasvissekoituksissa mukana. Ne ovat kauniin vihreitä, terveellisiä, eikä maussakaan ole valittamista. Jostain syystä emme kuitenkaan kerää niitä koskaan omasta puutarhastamme. Ja tänä vuonna näyttää käyvän samoin. 


Kylvin niitä tänä vuonna kasvihuoneeseen köynnöskasveiksi. Riippuvat palot ovat tosi koristeellisen ja herkullisen näköisiä, mutta siinä ne näyttävät taas jäävän syömättä. Ehkä oikea syy onkin juuri se, että ne ovat liian komeita kerättäviksi. Ehkäpä täytyy vain yrittää kylmettää sydän ja kerätä julmasti palot ruokiin ja siten yrittää vihdoin rikkoa tämä typerä perinne.

Keijunkukat eivät olekaan pelkkiä lehtiperennoja

Viime vuosina on Suomessakin myyty keijunkukista (Heuchera sp.) monia erilaisia lajikkeita, joiden lehtimuodot ja värit vaihtelevat perinteisemmästä korallikeijunkukasta. Keijunkukat edustavat minusta hyvin 2000-luvun suomalaista puutarhakulttuuria, kukat eivät olekaan enää se ykkösjuttu, vaan lehdet ovat kasvin koristeellisin osa. Onhan monia lehtiperennoja tietysti viljelty meillä pitkään, mutta minusta keijunkukissa on silti jotain "uutta henkeä" vanhoihin lehtiperennoihin verrattuna.

Mekin olemme kokeilleet monia eri keijunkukkalajikkeita ja suosittelemisen arvoisia ne kaikki ovat. Minusta niissä on ollut vain muutamia hankalia piirteitä: niitä ei juuri pysty itse lisäämään, niiden yhdistely keskenään ei välttämättä tee niistä koristeellisimpia ja suuret kukinnot ovat aika rumat, tai siis näin ajattelin ennen.

Seuraan englantilaista Design for Living -blogia ja siellä oli tänä kesänä kirjoitus keijunkukkien kukinnoista leikkokukkina. Blogin pitäjä Oliver Thornton kertoo laittavansa keijunkukkien kukintoja vanhoihin lasipulloihin ja laittoi niistä pari kuvaa blogiinsa (linkki kuviin). Kuvia katsellessani huomasin, että kukinnothan ovat itse asiassa todella kauniita, ne pitää vain nostaa silmien korkeudelle ja tuoda tosiaan vaikka sisälle.

Koska meiltä ei löydy vanhoja pulloja, niin keijunkukat ovat saaneet kukkia ihan rauhassa pihalla, mutta olen kyllä monta kertaa pysähtynyt katselemaan niitä läheltä. Itse asiassa en enää kaipaa ollenkaan niiden lehtiä, vaan nautin täysillä niiden kukinnasta.

Bourbonruusu 'Louise Odier' x

Puutarhassamme ei kasva monia ruusuja - vielä. Joitakin kuitenkin kasvaa ja 'Louise Odier' niistä on juuri nyt parhaassa kukassa. Ruusuissa on se kiva puoli, että niiden historiasta pääsee helposti selville. Suomeksikin on hyviä ruusukirjoja, kuten Suomalainen ruusukirja (Alanko, Joy, Kahila ja Tegel, 2002).

'Louise Odier' kukkii runsaasti ja sen kukat ovat voimakkaan kerrotut. Lisäksi kukat tuoksuvat erittäin hyvältä. Kasvien vaaleanpunaiset kukat ovat siitä kivoja, että ne kuten myös valkoiset kukat loistavat jo hämärtyvissä kesäilloissa. Lajikkeesta sanotaan, että se tekee pääkukinnan jälkeen yksittäisiä kukkia loppukesän ajan - se jää nähtäväksi.

Nyt jos olisi kaunis vanha maljakko, kävisin hakemassa muutaman kukan myös pöydälle.

Jos joku osaa kertoa kuka Louise Odier oli, niin olisin kiinnostunut kuulemaan. Wikipediassakin näytti artikkeli olevan saksaksi, joten en ymmärtänyt siitä mitään.

Suomen ruususeuran kuvia Louise Odier x -lajikkeesta.

Omia mansikoita

Puutarhamme ei ole mikään hyötypuutarha, tai siis sanan perinteisessä mielessä. Kyllähän kasvien harrastaminen voi sinällään olla hyödyllistä, vaikka kyseiset kasvit eivät ruoaksi kelpaisikaan. No joka tapauksessa puutarhan alkuaikoina ostimme muutamia mansikoita. Mansikkamaa purettiin jo heti seuraavana keväänä kasvihuoneen tieltä ja ne joutuivat tontin takareunaan. Mansikat joutuivat vielä ahtaammalle kun perustimme paikalle parsapenkin.

Tänään huomasimme sattumalta, että nuo kaltoin kohdellut mansikantaimet olivat tehneet kunnon mansikoita. Ilmeisesti myös rastaat eivät olleet uskoneet viljelyymme,sillä marjat olivat jääneet myös niiltä huomaamatta.
Mansikoita tuli yhteensä litran verran ja nyt ne odottavat jääkaapissa, jotta saamme tehtyä niistä jotain riittävän hienoa jälkiruokaa.

Lihansyöjäkasveja "kesäkukkina"

Muualla maailmassa lihansyöjäkasveja voidaan kasvattaa puutarhakasveina, joko keinotekoisissa minisoissa tai kesäkukkien tapaan astioissa. Viime vuonna kävimme Chelsean puutarhanäyttelyssä Englannissa ja näimme siellä muutamilla osastoilla toinen toistaan kauniimpia tötterölehtiä (Sarracenia sp.) ja kannukasveja (Nepenthes sp.). Noita on vielä pakko itsekin kokeilla ajattelimme.

Tänä vuonna saimme hieman sattumalta mahdollisuuden hankkia neljä melko korkeaa tötterölehteä. Niistä kaksi on kirjavaa, yksi vihreä- ja yksi punalehtinen. Istutimme ne turpeeseen ja peitimme yläosan vielä elävällä sammaleella.

Tarkoitus oli pitää ruukkua portailla, johon paistaa voimakkaasti koko päivän aurinko, ihan niin kuin soilla, ja jossa sitä olisi helppo ihailla monta kertaa päivässä. Kesä on ollut kuitenkin niin kylmä ja tuulinen, että tötterölehdet selvästi kärsivät ja lisäksi pisimmät lehdet alkoivat kaatuilla.

Nyt kun ruukku on ollut kasvihuoneen pöydällä on uusia lehtiäkin alkanut kasvaa. Niin ja myös nuppuja on ilmestynyt, mutta ei vielä avonaisia kukkia. Kasvihuoneessa on vain oltava tosi tarkkana, että ruukku ei pääse kuivahtamaan. Toistaiseksi ne ovat pysyneet hyvin hengissä. Toivottavasti näitä nähtäisiin tulevina vuosina myynnissä vaikka hieman hintavia ovatkin.

En ole päivittänyt blogia noin vuoteen, sillä kamerani hajosi viime kesänä ja siinä samalla loppui into valokuvaamiseen. No nyt sain vihdoin uuden kameran ja toivottavasti myös blogikin saa siitä uutta nostetta.